Äitini, syntyi vuonna 1932 Haapavedellä Matin ja Tyynen perheeseen. Heillä oli äitini lisäksi 5 veljestä. Hän oli ainoa tyttö perheessä, ja sen voi kuvitella, miten äitini vietti päivät poikien kanssa tehden samoja kujeita ja kolttosia kuin veljensä, hänestä tuli sisukas tyttö poikakatraassa. :)
Sitä sisua tarvittiinkin hänen elämässään.
Hän joutui luopumaan rakkaasta äidistään jo 9-vuotiaana. Hän kuoli raskausmyrkytykseen, pieni vauva mahassaan.
Matti-isä jäi hoitamaan katrastaan yksin, oli töissä hoitamassa vanhuksia paikallisessa vanhustenkodissa. Sotaan ei tarvinnut mennä.
Äitini sairaastui lapsihalvaukseen, eli polioon myöhemmin 11 vuotiaana. Viikon tajuttomana makasi ja ihme ja kumma hän selviytyi siitä hengissä. Mutta tauti vei liikuntakyvyn ja äitini joutui opettelemaan kävelemisen uudestaan, mutta sitkeänä tyttönä hän ei lannistunut, vaan meni taas poikien perässä ja leikeissä, käyttäen kainalosauvoja.
Matti sai uuden vaimon, ja äitini sai uuden äitipuolen, Iidan. Hän sai uuden naisenmallin ja ihanan ihmisen elämäänsä, jota paljon on muistellut meille.
Äitini sai rinnalleen isäni, ihanan kumppanin, puolison ja solmivat avioliiton -66 ja meitä lapsia syntyi kaikkiaan 7. Asuimme oulaisissa Honkapaavolassa.
Meidän elämäämme sattui 40v sitten sellainen pysähdys, jonka vielä muistan, kuin eilisen päivän. Salama sytytti kotiimme tulipalon, oli silloin heinäkuun 27 ja vanhempien oli tarkoitus lähteä silloin viikonlopuksi reissuun, ja olisimme jääneet kodinhoitajan kanssa kotiin, mutta äidille tuli sellainen aavistus, ettei he pysty isäni kanssa lähtemään reissuun, jos jotain tapahtuu ja he eivät ole kotona.
Aavistus kävi toteen.
Pääsimme jo jouluksi asumaan uuteen kotiin, isäni rakensi sen meille. Se oli meille kaikille ihana joululahja. Uusi koti. Vieläkin mieleeni tulee tapahtuma, kun ukonilma pauhaa ulkona, joskus tunnen jopa savun hajun nenässä ja sekin kammoksuttaa.
Tässä olen muistellut äitiäni ja lapsuuttani. Mutta äitini vanhuusajasta: Hänellä tuli kaikenlaisia vaivoja, mutta sitkeänä ja periksiantamattomana ihmisenä hän ei niistä pahemmin valittanut ja oli tyytyväinen elämäänsä. Isäni oli äitini omaishoitajana. Ja tietenkin välillä se otti lujille, omaa aikaa jäi vähän. Dementia vaivasi äitiäni, ja silloin tuntui itsestäni, että teen jonkinlaista luopumista hänestä, ei muistanut lähiajan tapahtumia, mutta onneksi muisti vielä meidät. Ei voinut enää kertoa hänelle kovin syvällisiä asioita, kun tiesi, ettei hän niitä kauaa muista, mutta ne vanhat ajat hän muisti selvästi. Loppuaikana kovasti vanhempiaan muisteli ja heistä unia näki.
Viimeisenä viikkona äitini sairasvuoteella sain kokea sen, miten olin luopumassa äidistäni, maallista majaa purettiin, äitini oli valmis lähtemään, tähyili sinne kauas, taivaankotiin.
Maaliskuisena sunnuntain aamuna äitini noutaja tuli hänet noutamaan, hän sai nukkua onnellisena, mutta meille omaisille jäi suuri suru ja ikävä.
Hautajaiset vietettiin maaliskuussa, hyvin kirpeä tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi ihanasti, jopa lämmitti meitä. Joutsenet, ne äidin lempilinnut heittivät taivaalla kiekkoa ja olivat meidän mukana saattamassa rakkaan äidimme haudanlepoon, odottamaan ylösnousemuksen ihanaa aamua.
Meille jäi suunnaton ikävä rakasta äitiämme. Suru on muuttanut muotoon, ja suuri ikävä ja kaipaus on tilalla, joka ei varmaan koskaan katoa.
Rakasta äitini muistelen
---saara--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti